Lohilaakso-viikinkilarp Kuortaneella 19.9.1998 Perjantaina 18.9.1998 katsoimme jäsen Mika Virtasen kanssa parhaaksi jäädä pois oppilaitostemme opetuksesta ja käyttää liikenevän ajan Seinäjoelle matkustamiseen. Kyseisen matkan suoritettuamme siunailimme siihen kulunutta aikaa, noin 8-9 tuntia junanvaihtoineen, joita luojan kiitos oli vain yksi, Riihimäellä. Tapahtuman taustalla oli allekirjoittaneeseen vedonnut ilmoitus Suoli:n ilmoituspalstalla. Junamatka sinällään oli aivan siedettävä, ihmisten tarkkailu jo sinänsä on antoisaa puuhaa, ja kun vielä keskustelukumppanina on ihminen, jonka yleisolemus jo sinällään saa väsyneemmän ihmisen luovuttamaan, olinkin Seinäjoelle päästessäni enemmän kuin valmis vastaanottamaan kaikenlaiset uudet kokemukset. Seinäjoella huomasimme, että linja-autokuljetus Mäyryn koululle (noin 36 km keskustasta) lähtisi vasta klo 18.30, joten meillä oli mukavasti aikaa rasittaa jalkojamme kävelemällä ympäriinsä mielenkiintoisia kauppoja etsien. Mielenkiintoisimpana mainittakoon MtG:n harrastajia ilahduttanut Gamer's Workshop, jossa myytiin aiheeseen liittyvää tarvikkeistoa eli kortteja, lehtiä ja muuta krääsää. Liikkeenomistajana toiminut mukavahkon tuntuinen härmäläinen massiivinen parrakas mies jutteli kanssamme niitä näitä ja huomasin myös kaupassa myytävän minisotilaita hmm... sotaleikkejä varten. Pelistä liikoja tietämättä kuulin, että liikkuminen pelialustalla hoidetaan vuorotellen, ja kullakin sotilaalla on tietty määrä liikkumispisteitä, joiden arvosta edetä. Öh... vaikuttaa vähän naivilta touhulta. Kauppa sijaitsi suurehkossa ostoskeskuksessa, ja kaupan ulkopuolella oli alkamassa MtG:n type 1 turnaus, jota palasimme myöhemmin seuraamaan. Ostimme lisäksi molemmat (Mika enemmän) kortteja, joiden arvelimme hyödyttävän menestystämme multiplayer-pelissä, johon suurin mielenkiintoni tällä hetkellä kohdistuu. Huvittavana yksityiskohtana menimme syömään Rosso-nimiseen pizzeriaan, joka muuten kuuluu Rosso-pizzeriaketjuun. Minä nuukana miehenä ajattelin säästää rahaa ja olla ostamatta sikahinnoilla myytäviä pizzoja. Mika tietysti osti itselleen pizzan. Mukanani oli omia eväitä ja ajattelinkin niitä käydä syömään, kunnes tiukkailmeinen tarjoilija vähemmän ystävällisesti kertoi kuinka heiltäkin ruokaa saa. Myöhemmin sain kuulla tapauksen johdosta kuitin jos toisenkin. Lähdimme Mäyryn koululle bussilla sitten aikanaan, joka valitettavasti jätti meidät noin kilometrin päähän koulusta. Me molemmat raskaine kantamuksinemme emme asiasta varsinaisesti liiemmin ilahtuneet, mutta minkäs teet. Koulurakennus oli vanhan näköinen puukartano, jonne majoituimme muuhun porukkaan nähden sangen aikaisin, valtaosan pelaajista saapuessa myöhemmin ja toisen puolen mennessä jo valmiiksi pelipaikalle tarkoitusta varten vuokrattuun leirikeskukseen. Helsingistä tuli puoli kymmenen junalla paljon ihmisiä paikalle. Tapasimme koululla pelinjohtajat, jotka olivat järjestään reilusti yli kaksikymppisiä kaikki. Jotkut jopa >30 v. Pelin pääorganisaattorin kuulin olevan paikallisen seurakunnan nuoriso-ohjaaja. Sangen edistyksellistä toimintaa siis. Mielessämme mietimme, kuinkahan Kiteen seurakunnan nuoriso-ohjaajat Martti Tuhkanen ja Alpo Kejonen innostuisivat ajatuksesta. Ilmoittauduimme, puimme roolivaatteet päällemme ja saimme savesta valmistetut klaanitunnuksemme kaulalle. Loppuilta menikin omiin klaanilaisiin tutustuessa ja mielenkiintoisimman tuntuisten tyyppien kanssa keskustellessa. Vaihdoimme kommentteja larppivaatteista ja larppaamisesta yleensä ja totta puhuen jotkut varusteet saivat minut lievästi kateellisiksi, erityisesti taidokkaan näköiset levy- ja rengaspanssarit. Lateksiaseita joita en edes tätä ennen ollut nähnytkään oli paikalla runsaasti. Hienoja vehkeitä. Kaikki näkemäni aseet kuulin olevan joko Englannista 'liikkeestä jonka nimeä en nyt muista' -tilattuja, tai sitten helsinkiläisestä (?) Fantasiapelit Oy:stä. Nukkuminen hoitui koulun liikuntasalissa, johon onneksi sain makuualustaksi valtavan voimistelupatjan. Meillä oli kyllä vähän sellainen "tänä yönä ei sitten taidetakkaan paljoa nukkua" fiilis, mutta luojan kiitos jokainen ymmärsi nukkumisen tarpeelliseksi ennen 24 h pelisessiota. Saimme lisäksi kuulla, että Vidilaakson klaania varten (minä ja Mika kuuluimme siihen) lähtee kyyditys pelipaikalle klo 8.30 aamulla. Kiva. 'Kuolema' oli ensimmäinen ajatukseni aamulla herätessäni, jonka myöskin ilmaisiin ääneen useampaan kertaan. Tai no, eipä kyllä väsyttänytkään. Bussi kulki Kuortaneen urheiluopistolle, ja lähes koko matkan ajan Klaanimme päällikkö Asgeirr Audunnsson ja hänen poikansa Audunn lauluivat keskiaikaishenkisiä Manowarin lauluja ja muita englantilaisia jollotuksia. Kuinka kukaan vaivautuu opettelemaan ulkoa noin paljon Manowarin biisejä?! Päätinkin ottaa sen asialistani ykköskohdaksi tästä eteenpäin. Meidän oli tarkoitus soutaa kirkkoveneellä sieltä opistolta leirikeskukselle, mallintaen matkaamme veden yli Vidilaaksosta Lohilaaksoon. Jotkut avuliaat olivat kuitenkin soutaneet veneen jo valmiiksi Lohilaaksoon, joten jouduimme odottelemaan kunnes vene saadaan järven toiselle puolelle josta soudamme sen takaisin tai aargh en minä tiedä. Joka tapauksessa paikalle tuli metsätyökone joka siirsi sitä johonkin ja päätimme tässä välissä opetella viikinkien seuratansseja. Kyseessä oli mielenkiintoinen parinvaihto-muunnelma, jota emme kuitenkaan sitten loppujen lopuksi ikinä tanssineet. No, kyllä se muistissani yhä on, jos ikinä tarvitsen. Tämän jälkeen alkoikin sitten se hauskuus. Bussimme ajoi meidät jonnekin hevonkuuseen (vastakkaiselle rannalle järveä, missä leirikeskus sijaitsee) josta löysimme hienon veneen, joka oli tarkoitus naittaa vesille, siis siirtää rannalta järveen. Ei uskoisi minkälainen homma siinä oli saada puinen vene yli sellaisen soistuneen hetteikkörannan. Onneksi vältyin enimmältä työltä vedoten huonoihin kenkiini, jotka eivät missään nimessä olleet vedenkestävät. Lopulta paatti saatiin vesille puutavaran avulla, jota revimme läheisestä metsästä. Sen jälkeen vain odottelimme kirkkoveneen saapumista paikalle. Hieno vene, ja arvokas. Kukaan ei edes uskaltanut vitsailla sen uppoamisesta, vene kun maksaa ainakin kymmenen tuhatta markkaa. Harjoittelimme sillä soutamista noin tunnin ajan: "Havarr, pysyppä paremmin tahdissa." "Tyyrpuuri lepää, paarpuuri huopaa." Mielenkiintoista. Peli alkoi sitten varsinaisesti noin klo 13 tietämissä, ja kaikki olivat jo muutenkin mukautuneet rooleihinsa. Päällikkömme Asgeirr määräsi tahdin, ja pääsin jopa s outamaan asti. Harjoittelimme muuten koko matkan ajan perinteistä viikinkilaulua, jossa on tietääkseni vain yksi säkeistö: Nyt viikinkijuhlaa juhlitaan, hurraa hurraa Ja kaikki rahat tuhlataan, hurraa hurraa Nyt taistelumiestä kutsutaan ja kaljatuoppi tarjotaan Saadaan kunnon kännit matkalla valhallaan Repeat ad infinitum. Kyseessä on muuten laulettuna monella möreällä miesäänellä aika vaikuttava veisu. Varsinkin hymistynä. No, soutaminen alkoi jo maistua puulta ja saavuimme Lohilaakson satamaan, jossa meitä vastaanotettiin kunnioituksella. Saapumistamme juhlisti suoraan veneemme yli järvellä lentänyt joutsen suoraan lohilaakson suuntaan. Pidimme sitä yleisesti merkkinä jumalilta. Panin merkille Lohilaakson sataman kiikkeryyden, eikö heillä ole tarpeeksi puutavaraa ja pystyviä kirvesmiehiä vai mitä? Meidät ohjattiin majoituspaikkoihimme, ja meille oli varattu hieno puolijuokkueviikinkiteltta. Onneksi teltta sisälsi kamiinan. Heitimme sinne kamamme, josta kävimme syömiskelemässä kaikenlaista puoli-offgamena. Yllättäen ensimmäisenä mieleemme tuli ruoka, ja lohilaakson ASIOIDENHUUTAJA ilmoitti ruoan olevan tarjolla tavernassa muutaman tunnin kuluttua. Noh, onneksi älysimme ottaa Vidilaaksosta omaa ruokaa mukaan, muuten siellä olisi kai kuollut nälkään, ruokaakin tarjottiin vain yksi ateria päivässä. Juttelin tuntemieni Vidilaaksolaisten kanssa niitä näitä pelin alkuun saamiseksi, klaanimme pestiläiskokki Sorli ei oikein ollut tyytyväinen Vidilaaksoon, ja halusikin ehdottomasti uuden pestin pestipäiviltä. Lopulta hän sen löysikin Lohilaaksosta, jossa hän pääsi tavernaan isäntäperheen pestiläiseksi. Mestarillani, Seppä Hedinillä oli hoidettavanaan erinäisiä bisneksiä, päällimmäisenä ehkä uutta rautaa, jota hänen oli ostettava sepäntöidemme tarpeiksi. Ainiin, olin muuten sepän oppipoikana Vidilaaksossa, pestiläisenä. Ainakin minulle larppikokemuksen arvo ei määräydy sen mukaan kuinka paljon pelissä sai aikaan/vaikutti juonenkulkuun, vaan käytän arvostelukriteerinä sitä kuinka hyvin osaan eläytyä pelaamaani hahmoon ja pelimaailmaan. Jos tämä on kunnossa, onnistunut rooli hoituu kuin itsestään. No, tietysti hahmon luonne ja tarina syntyy tarinan edetessä vasta valmiiksi, eihän hahmoselostuksilta voi nyt aivan ihmeitä vaatia, ellei sitten peli perustu oikeisiin tapahtumiin. (Tämä peli perustui.) Varsinainen tarinani alkoi törmätessäni Lohilaakson päällikkö Olofin pojan Kjartanin ympärille muodostuneeseen seurustelupiiriin. Kjartan oli näet vasta palannut Norjasta, jossa hän oli kokenut voimakkaan kääntymyksen uuteen uskoon kuten koko Norjakin. Kjartan kertoi Valkeasta Kristuksesta, joka herätti ihmisissä suurta kummastusta. Ihmettelin itsekin tätä uutta uskontoa, ja kyselimme kovasti mihinkäs ne vanhat jumalat olivat oikein kadonneet. No, ensireaktioni oli todellakin ymmärrettävä. Vasta kun Käräjät alkoivat, tajusin nopeasti mistä oli kysymys. Lohilaakson päällikkö Olof oli näet ollut pojalleen sangen myötämielinen, ja antanut Kjartanin perustaa laaksoon munkkiluostarin. Käräjien asialistan ainoana kohtana oli munkki Sebastianin (?) esittämä muutosvaatimus pakkolaisia kohtaan, jotka olivat viikinkiyhteisöissä lähes orjan asemassa. Heille annettiin ruokaa, mutta väärinkäytöksiä pakkolaisia kohtaan esiintyi. Sebastian kertoi, kuinka jotkut vartijat jopa hakkasivat pakkolaisia miten huvitti. Tätä Godit (viikinkiheimojen päälliköistä käytettiin tätä nimeä) eivät tietenkään tunnustaneet, eikä yleisönkään joukosta löytynyt montaa, joita asia olisi kiinnostanut. Jopa Kjartan käräjillä ihmeellisesti syytti Ristin miehiä eripuran lietsomisesta rauhallisessa yhteiskunnassamme. Kjartanin motiivit paljastuivat myöhemmin, kun selvisi että hän oli menossa naimisiin erään neidon kanssa, joka ei hyväksynyt Ristiä. Viesti oli selvä, ristinmiehistä ei pidetty ja heidän toivottiin jättävän Islannin mahdollisimman nopeasti. Munkit (kaikki kaksi) kuitenkin kulkivat ahkerasti ihmisten joukossa, ja kertoivat heille uudesta uskosta. Tässä vaiheessa minullekin alkoi selvitä tämän mainion aatteen taustalla vaikuttavat voimat. Risti ja siitä kertominen voisi tarjota elämääni kaivattua suuntaa, päämäärää. Söin tukevan aterian iltapäivällä, santsasin jopa yhdesti. Ruokailu hoidettiin puulautasilta, joita meidän talosta ei löytynyt. Onneksi sain lainattua lautasen ja puulusikan järjestäjiltä. Ruokana oli risottoa, kai. Seurailin myös kiinnostuneena, kuinka työteliään ammatin klaanimme entinen pestiläiskokki Sorli oli itselleen hankkinut. Sai juosta koko ajan asiakkaita palvelemassa. Mutta hän näytti onnelliselta. Tässä vaiheessa alkoivat lohilaaksossa juhlat. Asioiden kuuluttaja ilmoitti: "Tästä hetkestä lukien sen ajan kuluttua, joka turskalta kuluu kolmenkymmenen kilometrin uimiseen, alkavat kilpailut ja hauskanpito." Ja myöhemmin: "Turska on kilometrin päässä." Aloitimme kisat jo aiemmin opitulla viikinkiveisuulla. Perinteiseen viikinkitapaan klaanien välinen voimainkoitos köydenveto keräsi runsaasti yleisöä. Joka klaanista tuli valita viisi miestä/naista köydenvetokilpaan. Valitettavasti osa klaanimme voimamiehistä oli juuri sillä hetkellä hikimajassa, joka muuten oli harvinaisen kallista. "Kaksi ja puoli hopearahaa", kuului vastaus. Eihän tällaisella sepän oppipojalla moisia rahoja löydy. No, sijoituimme kuitenkin kolmanneksi. Laajempi koitos, johon saivat kaikki klaaniin kuuluvat ottaa osaa olikin sitten varsinainen mutapaini. Lohilaakso kuitenkin voitti tämänkin, heillä näet oli eniten väkeä paikalla. Pöh. Varsinaiset kisat, joista pj oli jo perjantai-iltana koululla kertonut olivat kuitenkin mielenkiintoisemmat. Pääpalkintona pystyvimmälle, taitavimmalle viikinkisoturille oli luvassa hieno miekka (miekan hinta oli noihin aikoihin noin 10-20 hopearahan tietämissä). Varsinainen koukku liittyi siihen, että voittaja sai lateksimiekan omakseen. Siis oikeasti. Miekka oli in-gamena Lohilaakson lainlaatijan miekka, ja hän ilmoittikin käräjien päätteeksi että lainlaatijat ympäri Islantia ovat yksissätuumin päättäneet luopua miekoistaan. Kilpailu oli viisiosainen, ensimmäisenä perinteisen ristinollan muunnelma tikut ja kivet. Selvisin tästä osiosta vaivattomasti jatkoon, totta kai. Vastustajanani oli erään pj:n hahmo. No, seuraava osio oli viikinkikeihään heitto. Keihäs tuli saada parin metrin päästä heitettynä kauempana olevan rajatun maa-alueen sisään niin, että keihäästä vähintään puolet oli sisäpuolella. No, ei tämäkään vielä ongelmia tuottanut, mutta kun kolmanteen vaiheeseen päästiin, heittopaikka oli siirtynyt useita metrejä taaksepäin alamäkeen, ja kun keihäs oli vielä sangen painavakin. Muutaman heittäjän jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että kunhan sai keihäästä edes jonkinosan kehän sisään. Minulla ei keppi enää lentänytkään, oli se niin iso. Vain viisi kilpailijaa pääsi tästä jatkoon. Seuraavana oli juoksukisa, jonka voitti ylivoimaisesti lähes kaksimetrinen hujoppi, Stein Lohilaaksosta. Toiseksi tuli tavernan omistaja, ja he ottelivatkin vastakkain loppuottelussa, nuijasodassa. Tavernanisäntä voitti. Kilpailun jälkeen olin hieman pettynyt, sillä jälkimmäiseen heittoon olisi pitänyt pistää rutkasti voimaa taakse, minkä vain loppupään kilpailijat huomasivat. Mutta en olisi kyllä pärjännyt juoksukisassa kuitenkaan. No, ilta alkoi jo hämärtää ja juhlatunnelma olla korkealla. Kisojen jälkeen Islannin taitavimmat miekkamiehet järjestivät miekkailunäytöksen oikeilla metallimiekoilla. Touhu oli hämärässä suorastaan pelottavaa katseltavaa, he nimittäin iskivät aikamoisella voimalla. Mutta ideana olikin tehdä liikekaarista niin suuria, että toinen voi ne hyvissäajoin pysäyttää. Muuten olisi lentänyt kipinöiden sijasta veri. Hypnoottista. Loppuilta menikin sitten juhliessa Lohilaaksolaisen sahdin voimalla (Hartwallin pöytäolutta, jossa oli oikeasti prosentteja). Neuvottelin oppi-isäni, seppä Hedin kanssa siitä mitä mieltä hän olisi, jos liittyisin uuteen uskontoon. Puhuimme myös aiemmin illalla yhdessä sangen pitkän aikaa luostarin nuoremman munkin kanssa uskosta, ja hän vakuutti että vanhat viikinkijumalamme Odin ja Thor olivatkin vain Kaikkivaltiaan sanansaattajia, Hän tavallaan toimi heidän kauttaan pakanoiden keskuudessa. Olin myös huolestunut siitä, pääsenkö kuolemani jälkeen ensinkään Valhallaan, missä viinaa, tappeluja ja naisia riittäisi. Jos voisin päästä vaihtoehtoisesti myös taivaaseen. Illan pimeydessä tein päätökseni. Menin luostarialueelle, ja ilmoitin haluavani liittyä. Ristiuskoon liittyminen hoidettiin pirskottamalla vettä käännynnäisen naamalle, ja jälkikäteen ihmettelinkin kuinka luostarin munkkia pelanneen pelaajan pokka kesti. Hän mutisi kastetoimituksessa "Spiritus, Sanctus..." jotain, ja lopuksi pärskäytti tuntuvan vesimäärän suoraan silmilleni. Ihmettelin kotvan aikaa tätä märkää suoritusta, mutta olipahan tullut tehtyä. Hain tämän jälkeen repustani makkar.. eikun hirvenlihan, jota kävin paistamaan nuotiolla. Seppä Hedin ei ollut älynnyt ottaa mitään omia eväitä mukaansa, joten tarjosin hänelle muutamia palasia. Hirvenliha ottaa kypsyäkseen yllättävän pitkän turskan uintimatkan. Ainakin viisikymmentä kilometriä. Luostarin nuotiolla oli sangen mukava tunnelma, ja vähitellen paikalle alkoi valua enemmänkin väkeä. Nuotiolla istuessani panin merkille aivan uskomattoman kirkkaan tähtitaivaan. Valehtelematta en ole koskaan nähnyt niin paljoa tähtiä yhdellä kertaa. Kiteellä sunnuntai-iltana näkemäni oli vain kalpea aavistus siihen verrattuna. Johtuisikohan tuo pelipaikan eteläisemmästä ja syrjäisemmästä sijainnista? No, mene ja tiedä. Monet pitivät sitä merkkinä jumalilta, siunauksena. Kaikkien klaanien urheimmat soturit olivat löytäneet toisistaan hilpeää seuraa, ja sahdinhuuruista hauskanpitoa riitti. He huvittelivat kyselemällä vanhemmalta munkilta kaikenlaista tyhmää. Mutta kaikilla oli hauskaa ja nuotion ääressä istuessa oli loistava tunnelma. "Tieräkkö, siis toi aine nousee aivan oikeesti päähän." Jotkut olivat omien puheidensa mukaan juoneet seitsemän litraa tuota mainiota sahtia. Makkaranpaiston jälkeen olisi tehnyt kovasti mieli kokeilla Lohilaakson hikimajaa, mutta kun se pentele oli valitettavan kallista, 2 ja 1/2 hopearahaa. No, istuin lopun iltaa nuotiolla kuuntelemassa juttuja, ja tuntui, että peli oli siirtynyt tavallaan puoliksi jo off-game tilaan, kaikki toki olivat vielä rooleissaan, mutta pelin juonen eteenpäin vieminen oli pysähtynyt. Siltä ainakin minusta tuntui. Istuin hypnoottisesti nuotioon tuijottaen, ja kuuntelin Kjartanin tarinoita Islannin jumalista, jotka olivat aika hyviä. Minä en ollut noita kuullutkaan. Kukaan muu ei sitten mitään tarinoita tiennytkään. Kunnes vanhempi munkki juoksee yhtäkkiä Kjartanin takaa viiltäen häneltä kurkun auki. Perään säntäävät berserkkimme ja joku toinen. Munkista tehtiin hakkelusta. Olin sen verran väsynyt, etten noteerannut asiaa mitenkään, öö, seisoskelimme vain ruumiin ympärillä, kunnes vielä tajuissaan olevat pelaajat noteerasivat asian. Loppuosa aamuyöstä meni kuunnellessa Lohilaakson Godin Olofin vaatimusta asian perinpohjaisesta selvittämisestä, olihan kyseessä sentään hänen poikansa. Hän myös teki monin sanakääntein selväksi sen, kuka täällä määrää. Miesparka, hän sai tuskin kätkettyä järkytystään. Luostarin toinen munkki käytiin vangitsemassa välittömästi, mutta hän kielsi tienneensä murhasta mitään, ja oli muutenkin kovasti vaitonainen. MUTTA MITÄ MINÄ NYT TEEN?!?!?! Olin liittynyt johonkin humpuukiuskontoon, jonka jäsenet ovatkin verenhimoisia murhamiehiä, ja kaikki lahkoon liittyneet tullaan varmasti kiduttamaan kuoliaaksi käräjien määräyksestä. Aaargh! Menin nukkumaan. Heitimme jotain juttua ihanan lämpimässä puolijoukkueteltassamme, jonka kamiina sammui yönmittaan. Asiaa ei lainkaan auttanut se, että huomasin makuupussini yllättävästi kostuneen illan aikana, joten siinä nukkuminen oli poissuljettu vaihtoehto. Käytin lopulta peittona viittaani, joka suojasi pahemmilta paleltumilta. Auringonnousun aikoihin, ja hypotermian lähes yllättäessä, oli pakko nousta kuselle. Lukija voi kuvitella tunteen. Makuupussi oli kuivunut tarpeeksi, että sain lopulta nukuttua siinä muutaman tunnin. Noustuani uudelleen huomasin olevani viimeisiä unikekoja. Aamupalan tarjoilu oli käynnissä tavernassa, ruokana puuroa. Söin sitä niinpaljon kuin jaksoin typötyhjään mahaani. Aamulla tärkein spekuloinnin aihe oli Kjartanin surma, ja mitä käräjillä asiasta päätetään. Tein päätökseni, jo aamusta lähtien tunsin haluavani kuolla marttyyrina. Olen kuin mies, ja kerron kaiken päällikkö Asgeirille. Voitte kuvitella helpotukseni, kun hän ei tuominnutkaan minua, vaan sain tehtäväksi takoa kaikki Islannin ristit Thorin vasaroiksi. Näin olivat päälliköt sopineet. Aamulla pyörin enimmäkseen juttelemassa ihmisten kanssa, mitään ihmeellistä ei muutenkaan tapahtunut. Mikan ja minun peli valitettavasti katkesi jo klo 11, kun pj Saraste oli järjestänyt kyydityksemme junalle jo niin aikaisin. Missasimme pelin loppuhuipennuksen, mitäs pienistä. Päätin siis jäädä vielä vuodeksi Vidilaaksoon oppimaan sepän jaloa ammattia, mutta kenties ensi vuonna... Paluumatka sujui ongelmitta, ja päätin pitää roolivaatteet ylläni koko matkan ajan.